Ohjaan neljättä vuotta samassa terapeuttien työpaikassa. Alussa sanoin heille, että kolme vuotta saman ohjaajan kanssa on maksimi. Sen jälkeen heidän pitää vaihtaa ohjaajaa. Vaikka viihtyisimme hyvin yhdessä, he eivät saisi tuudittautua siihen. Heidän pitäisi hakea uusi ohjaaja, joka tarjoaa jotain, mitä ei minun kanssani osattu edes kuvitella.
Ensimmäisenä vuonna oli olemassa epäkohta, johon aina palattiin: toimimattomat ja epäviihtyisät työtilat. Pian kuitenkin totesimme, että ei ole mitään mieltä kuluttaa työnohjausta epäkohtaan, johon emme voi vaikuttaa. Puhuttiin työstä: asiakastyöstä case-käsittelyin, eri ammattiryhmien suhteista, johtamisesta. Organisaatio kasvoi nopeasti, muutokset hämmensivät.
Huomasimme, että nopeasti muuttuva työporukka hyötyi siitä, että työnohjauksessa oli eri terapeutteja yhdessä. Oli mielenkiintoista ja innostavaa ymmärtää enemmän toisen ammatin työstä ja menetelmistä. Kokoonnuttiin koko ajan kerran kuussa kahdessa eri ryhmässä. En tunnistanut kitkaa eri työntekijöiden välillä, vaan kiinnostusta. Kaikki työskentelivät yksin ja peilasivat mielellään työtapoja keskenään.
Työpaikan ilmapiiri tuntui hyvältä. Erityisesti eri ammattien sekoittaminen teki hyvää. Entistä enemmän oltiin samassa veneessä. Jos jonkun asema tuntu jossain ympäristössä muita heikommalta, muut puolustivat häntä. Empatia lisääntyi, kateus väistyi. Vertailua oli, mutta nimenomaan heikomman puolustamisen nimessä kaikissa yhteyksissä. Paljon ilmeni asioita suhteessa eri alojen yhteistyökumppaneihin oman työpaikan ulkopuolella. Kaikki olivat yksintyöskenteleviä, mutta kaikilla oli joskus haastaviakin yhteistyösuhteita johonkin suuntaan.
Kolmannen vuoden loppupuolella muistutin esimestä, että hänen pitää laittaa porukka valitsemaan uusi työnohjaaja. He keskustelivat asiasta omissa palavereissaan. Sain viestin, että he pyytävät, että saavat jatkaa vielä kanssani. Perusteluja oli paljon. Työyhteisöön oli tulossa uusia jäseniä, jopa uusia ammattiryhmiä ja heidän mukanaan uusia työmuotoja. He haluaisivat taas sekoittaa olemassa olevien ryhmien kokoonpanot. He nauttivat, kun saavat työnohjauksessa tutustua toisiinsa eri tavalla, kuin työssä muuten. He pitivät minun avoimen dialogin ja luottamuksellisen ilmapiirin tuottamisen tavastani erityisesti. Minun kanssani oli kuulemma erityisen helppoa näyttää tunteita ja puhua joskus kipeistäkin asioista. Olin hämilläni, imarreltu, onnellinen.
Ihmettelen edelleen, miksei näiden vuosien aikana ole noussut esiin mitään työntekijöiden välisiä erimielisyyksiä, ei väärinymmärryksiä saati riitaa. Uusia ihmisiä on tullut ryhmiin pitkin matkaa, joitain on jäänyt pois. Nyt kahdessa työnohjausryhmässä on yhteensä neljätoista ohjattavaa, heistä osa on samoja kuin kolme vuotta sitten. Uudet tulijat ovat järjestään parin viikon jälkeen ihmetelleet, miten hyvä henki työyhteisössä on.
Miten se on mahdollista? Ja mitä he työnohjauksella tekevät? Kainosti tässä ajattelen… ehkä työnohjaus on ollut merkityksellinen tekijä tämän asiantilan ylläpitämisessä!
PS. Selän takana pötköttelevä ukkoni kysyy, jotta mitä mie naputan. Kerron. Hän kommentoi: Ihmeellistä, ja vielä akkoja kaikki.
Viimeisimmät kommentit